Uutiset vyöryvät päälle joka suunnalta. Ne ovat suurimmaksi osaksi huonoja ja vielä huonompia. Olen jo vähän jättänyt joitakin uutislähetyksiä seuraamatta tai lukematta. En ole helposti järkyttyvä ihminen, mutta ehkä uutiset jäävät johonkin alitajuntaan pyörimään ja seuraavat uneen tai muistuvat mieleen hiljaisena hetkenä.
Kaikenlaisia ennustajia ja asiantuntijoita pyörii studioissa kertomassa mitä mieltä ovat tilanteista maailmalla. Kukaan ei kuitenkaan pysty lukemaan kenenkään ajatuksia. Maailman isoimmilla mahtimailla on ydinaseita, mutta toivoisin etteivät he pääse niihin käsiksi. Olisi joku järkeväkin roikkumassa ydinasesalkussa kiinni.
En odota pelkästään positiivisia asioita uutisissa. Kaikesta pitää kertoa. Kaikenlainen liika selittäminen tai setviminen sekoittaa monen päätä. Ei tiedä ketä uskoa tai kenen sanaan voi luottaa.
Iltapäivälehdet otsikoivat suurilla kirjaimilla milloin sitä, milloin tätä. Välillä Putin on paniikissa, välillä uhkailee Eurooppaa. Trump taas uhkailee Eurooppaa ja varottelee demokraateista.
Haluan esitellä pari viimeistä kirjaani, omakustanteisia tietenkin. Kärvivällisyyteni ei riitä jatkuvaan kehittelyyn. Mieluummin epätäydellisiä kirjoja, kuin ei lainkaan kirjaa. Minulla on jo sen verran ikää, ettei odottelu paranna asiaa. Olen aina kirjoitellut lyhyitä tekstejä. Ne tulevat helpommin paperille. Kehittely jne.
Ensimmäisenä laitan muutaman ajatuksen kirjasta jonka nimi on kuvaavasti Lyhyttavaraa. Siinä on lyhyitä sirpaleita tarinaa ja ajatelmia.
Kohdasta Elämän kokemus laitan muutaman mietteen
Kiitollisuuden velka on jäytävä tunne. Miten korvata hyvä teko, kun ei olisi halunnut ottaa sitä vastaan.
Ojanpohjaa kulkemalla löydän mehevimmät vadelmat.
Talven kalvaina päivinä kesäpäivät tuntuvat unen näöltä.
Toinen kirja on runokirja, johon keräsin runoja pitkältä ajalta. Sen painatin Mediapinnassa, jolla oli kampanja ilmaisista runokirjoista, joita täytyi tilata itse vain 25 kpl. Aina niitä voi jollekin lahjoitella. Kirjan nimin on Kaipaus. Ainahan jotain tai johonkin kaivataan.
Kiinnostuin tästä kirjasta, koska pidän yleisurheilusta ja Miika Nousiaisen esiintymisestä Pitääkö olla huolissaan ohjelmassa. Nousiainen on ironian taitajana jos ei nyt mestari niin aika hyvin toisessa sijassa kiinni. Pidän Jari Tervoa parempana. Kirja kertoo Nousiaisen kilvoittelusta 400 m juoksun Suomen parhaan juoksijan tittelistä 50 vuotiaana. Se on mielestäni kunnioitettava tavoite.
En ole mistään kirjasta lukenut niin paljon julkisuuden henkilöiden nimiä, kuin tässä, jos ei seiskalehteä ota lukuun. Hän ei käytä niitä, luullakseni, ivatakseen vaan vertauskuvina. Jos ne hänen mielestään siihen sopivat.
Hörähtelin moneen kertaan tekstiä lukiessani. Tätä oli oikein hauska lukea. Mielenkiintoisen tästä tekee myös tarkat tiedot miten hän pyrkii tavoitteeseensa. Ei tämän kaltaisiin tuloksiin ihan kylmiltään ole voinut lähteä. Liikuntaa on tarvinnut olla paljon ennen tätäkin. Tämän avulla joku voisi yrittää samaa.
Mielestäni Miika Nousiainen kirjoittaa enemmän kokemuksistaan muissakin kirjoissaan, niin kuin kaikki kirjailijat. Tietysti on paljon fiktiota, tässä kirjassa ei niin paljon kuin muissa.
Kun Nousiaisen esiintymistä ja kirjoja seuraa niin ei voi välttyä tunteelta, että tätäkin on vähän väritetty. Tulokset silti kertovat puolestaan.
Sanat kuin kosketus, Anne Friedin ajatuksia, toimittanut Harri Markkula. Anne Fried oli aivan varmasti lämmin ihminen. Ajatteleva ja ihmismyönteinen. Vaikka olisi mitä mieltä uskonnosta ja uskomisesta niin ihmisten auttaminen elämässä ja kuoleman kohtaamisessa voisi ottaa oppia hänen tavastaan ajatella asioita.
En ole lukenut hänen teoksiaan tai kuunnellut haastatteluja. Tämä kirja kokoaa haastattelujen kirkkaimpia ajatuksia. Eräässä lehtihaastattelussa hän sanoi näin:
"Kaikki riippuu siitä, tahtooko ihminen vielä olla elossa ja luoda jotain. Jos hän todella tahtoo, se on kyllä mahdollista," Lehtihaastattelu 1997
Olen samaa mieltä. Elämä loppuu silloin kun loppuu, sitä ennen hän on elossa. Kaikilla on jotain annettavaa tässä elämässä.
Anne Fried ehti tehdä pitkässä elämässään paljon asioita. Hän koki paljon, mutta säilyi ihmisenä.
Lainaan tähän vielä yhden ajatuksen:
"Haluan oppia jotain uutta joka päivä ja toimia niin, että jokin hyvä asia toteutuu jonkun ihmisen elämässä. Silloin päiväni on saanut merkityksen. Ellei niin tapahdu, päivä on ollut tyhjä. Jokin pieni, merkityksettömältä näyttävä asia voi olla tärkeä toiselle ihmiselle - ja samalla myös minulle" Keskusteluja 1998
Presidenttiä valittaessa hänen odotetaan olevan koko kansaa edustava voima. Ei puolta, ei neljännestä vaan ihan koko kansaa edustava ja puoltava presidentti. Suomella tällainen mielestäni on. Ainakin pyrkii olemaan. Ainahan ei kaikkia voi miellyttää.
Usa:lla ei ole. Trump on varmaan historiaan riitaisin ja omahyväisin presidentti. Hän haluaisi olla diktaattori, kuten naapurissamme Venäjällä, vähän kauempana Kiinassa, Pohjois - Koreassa ja monissa Afrikan maassa.
Mistä näitä diktaattoreita nousee aina vaan. Kansa on heidät valinnut. Liian myöhään huomataan, mitä on tullut tehdyksi. Heitä nostavat ylöspäin valtaa hamuavat, jotka haluavat itsekin edes hiukan valtaa tai rahaa.
Tavallisella ihmisellä ei ole kuin yksi ääni, jolla voi vaikuttaa. Se on tärkeä. Luottamuksen ääni, jonka antaa sille henkilölle, jonka uskoo pitävän lupauksensa.
Ihminen on heikko vaikutuksille. Hänet voi puhua kannattamaan asioita lupailuilla, lahjuksilla tai kehumalla.
Toivon eläväni niin kauan, että Venäjä lopettaa sotimisen, Trump pyyhkäistään ulos Valkoisesta talosta, Pohjois - Korean ihmiset vapautuvat, Kiina ja Israel lopettavat laajenemisen. Toive voi olla uskomaton, mutta ei mahdoton.
Venäläisiä romaaneita ei ole suomennettu enää samassa määrin, kuin ennen. Tunnetusta syystä. Tämäkin romaani, jonka luin, on suomennettu 2018. Jelena Tsisovan Naisten aika. Yksinhuoltajan tytär Suzanna ymmärtää puheen, mutta ei puhu. Hän kommunikoi piirtämällä. Äiti Antonina käy töissä ja Suzannaa hoitaa kolme vanhaa naista.
Kirja kertoo venäläisestä, tavallisten ihmisten elämää vanhaan aikaan. Kaikesta on puutetta, jonotettava on kaikkea. Ruokaa, asuntoa ja televisiota. Televisiosta on iloa Suzannalle, jota ei ole päästetty tarhaan pilkkaamisen pelossa.
Kirja on mielenkiintoinen historiankin valossa. Ei ole ollut helppoa Venäjän ihmisillä silloin, kuten ei nykyäänkään. Tavallinen ihminen kärsii aina vallapitäjien oivalluksista.
Kirjailija Jelena Tsisova on palkittu Venäjän merkittävämmällä kirjallisuuspalkinnolla Bookerilla.
Kirjailjat eivät saa kirjojaan esiin mualla, kuin omassa maassaan. Ainoastaan muualla asuvat. Sananvapaus kärsii.
Olen ennenkin kirjoittanut postista mielipiteeni, eivätkä ne aina ole olleet hunajaisia. Ymmärrän, että kaikki maksaa, mutta tuntuu, että postin kulku on joka vuosi aina kalliimpaa, hankalampaa ja melkein mahdotonta. Tilatut postit vielä jaetaan ajallaan. Oma lähettäminen vain on kallistunut ja hidastunut. Lähetän kortteja vuosittain yli sata. Se johtuu harrastuksestani postcrossingista.
Olen sitä harrastanut nyt muutaman vuoden ja muuallakin tuntuu postin kulku hidastuvan. Muutama päivä sitten sain kortin Kiinasta. Se oli ollut matkalla 100 päivää. Tilatut paketin tulevat sieltä päin muutamassa päivässä, mutta kortin lento kesti siis sata päivää. Joskus kortit hukkuvat kokonaan. Ei pelkästään kaukomailta lähetetyt vaan Euroopastakin. Korttien lajittelu on monessa maassa jo koneistettu ja kadonnut kortti voi olla repaleisena jossain lattialla.
Monet postcrossingin harrastajat ovat jatkaneet vaikeuksista huolimatta monen monta vuotta. Jotkut ovat saaneet ja lähettäneet 10000 korttia. Meitä on monta sataa tuhatta.
Useat ihmiset haluavat joskus saada kortteja joltakin. Toiset keräilevät kortteja. Jotkut haluavat kuulla ihmisistä muualta.
Koitan melkein aina lähettää jotain mukavia kuvia Suomesta. Asioista joista itsekin pidän. Se alkaa vain olla välillä hankalaa. Postimaksut kortteihin tulevat aika kalliiksi.
Kortit voivat olla vanhoja, mutta kelpaavat lähettämiseen. Tärkeintä on tietenkin ajatus, haluan ilahduttaa saajaa. Joudun välillä etsimään kortteja monesta paikasta. Koitan nekin ostaa jostain halvemmasta paikasta. Nekin ovat kallistuneet, mutta eivät niin paljon kuin postimerkit.
Suomen luontoakin on joskus mukava esitellä. Ei ole pakko lähettää juuri sellaista korttia, kuin halutaan. Saa lähettää oman suosikkinsa.
Posti on vanha laitos enkä haluaisi sen pysähtyvän ja korttien lähettämisen loppuvan.
Suomalaiset osaavat tehdä suomalaisia huvittavia komedioita. Ainakin ovat osanneet aiemmin. Suomalaisten vuosikymmenien huumoripitoiset elokuvat istuvat lujasti muistoissani, varmaan monen muunkin. Niitä katsotaan uusintoina televisiosta ja tallenteina. Joskus katson niitä kokonaan, toisinaan hauskempia kohtia pätkinä.
Toiset repliikit ja roolisuoritukset ovat niin syvälle iskeytyneet aivojen poimuihin, että en koskaan halua mennä esim. kesäteattereihin katsomaan näitä moneen kertaan katsottuja. Ei niitä voi esittää kukaan paremmin.
Muutamia mainitakseni:
Siunattu hulluus
Aapelin ( Simo Puupponen) kirjoittama ja Rauni Mollbergin ohjaama komedia.
Kaksi vanhempaa veljestä lähtevät viemään nuorempaa veljestä Elmeriä, heidän mielestään hullua, hullujen huoneelle. Kaikenlaisia sattumuksia tapahtuu matkan varrella. Mukana Suomen selkeäpuheisempia näyttelijöitä oleva Topi Tuomainen, jörö johtajahahmo Mikko Nousiainen ja Elmeriä näyttelevä Martti Kuosmanen. Totista porukkaa, mutta saa katsojassa aikaan naurun hörähdyksiä.
Katsastus
Joni Skiftesvikin kirjoittama ja Matti Ijäksen ohjaama kulttielokuvanakin mainittu. Huippunäyttelijät Vesa Vierikko, Sulevi Peltola, Kaija Pakarinen ja Leojokelamainen Markku Maalismaa. Pienet repliikit: Pikku vikoja, helppo korjata.
Totisessa suorittamisessa on monta tasoa. Velikultamaista venkoilua ja vähän moitettakin seassa.
Suuresti ihailemani Heikki Turusen päästä ja kynästä ovat lähtöisin:
Simpauttaja ja Kivenpyörittäjän kylä
Simpauttaja on Veikko Kerttulan ohjaama. Ahti Kuoppalan roolisuoritusta on vaikea unohtaa. Pekka Rätykin saa kunniamaininnan. Maaseudun tyhjeneminen on vahvasti läsnä. Samoin kuin Kivenpyörittäjän kylässäkin. Markku Pölösen ohjaama.
Martti Suosalo, Henriikka Andersson ja Pertti Koivula. Häissä on koko kylän tavallisemmat ja erikoisemmat häävieraat. Juodaan ja juhlitaan. Pertti Koivula on kylän komeljanttari, muka soittaja ja ilon tuottaja, ainakin katsojalle.
Ei kannata unohtaa 1960 - luvulla tehtyä Komisario Palmun erehdys elokuvaa, jonka olen katsonut myös monta kertaa. Mika Waltarin kirjoittama ja Matti Kassilan ohjaama elokuva. Vakavasta aiheesta saa rattoisan elokuvan. Mukana Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela..
Näissä täytyy mainita, että kaikki ovat kirjailijoiden kirjoittamia Niitä on vatkattu moneen kertaan ensin kirjailijoiden päissä. Niitä ovat jatkojalostaneet käsikirjoittajat ja ohjaajat. Näyttelijät ovat tuoneet oman osaamisensa. On saatu vuosikymmeniä eläviä elokuvia.
En voi olla vielä mainitsematta kauhukomediaa Kuutamosonaattia, josta juuri menehtynyt Kari Sorvali sai Jussi - palkinnon pääosasta.
Paljon varmaan tehdään hyviä ja hauskoja elokuvia, mutta harvoja ihmiset muistavat vuosikymmenien jälkeen. Englantilaisilla on varmaan samanlainen huumorintaju, kuin suomalaisilla. Ei kai Neil Hardwick ja Jussi Tuominen olisi muuten saaneet läpi Tankki täyteen. Sisko ja sen veli ja Reinikaista suomalaisten sydämiin.
Rakastetun lapsen kuolema sekoittaa pienen perheen elämän tyystin. Siitä ei selviä isä, ei äiti eikä pojan isoisä. Fernando Aramburu on kirjoittanut sydäntä särkevän kertomuksen Poika. Kipu menee syvälle. Räjähdysonnettomuus, jossa kuolee 50 lasta. Heistä yksi on 6 vuotias Nuco.
Hän ei jää unohduksiin. Haudalla usein vieraileva isoisä alkaa olla harhainen ja pitåå puolitosissaan Nucoa hengissä olevana. Hän kärsii Nucon kuolemasta suuresti. Kaikki läheiset kipuilevat kuka mitenkin. Perheen ainoa lapsi on odotettu ja kaivattu. Lapsi oli toiveiden täyttymys. Lasta ei voi korvata.
Aramburu on kirjoittanut tositapahtumiin perustuvan ihmisiä järkyttäneen tapahtuman yhden perheen kohtalosta. Aina vanhemmat ovat peloissaan lapsen puolesta. Yleensä ei tapahdu mitään vakavaa. Toisinaan sattuu ja se rikkoo ihmisen sielun.
En tiedä kuinka monta kirjaa Aramburulta on suomennettu, muutama kuitenkin. Kannattaa lukea hänen muitakin kirjojaan.
Kirjostojen sivulta saa monenlaista tietoa. Minä käytän sivua lähinnä kirjojen varaamiseen ja kirjan laina-ajan jatkamiseen jos se on mahdollista. Kirjastot ovat tiukentaneet kaikkia käytäntöjä. Vielä voi kirjan laina-aikaa pidentää monta kertaa jos sitä ei ole varattu. Myöhästymissakkoja on nostettu.
Kirjasto, jossa käyn eniten on Porin pääkirjasto. Sieltä olen saanut hyvää palvelua. Kirjoja sieltäkin joutuu usein tilaamaan, koska määrärahat ovat pienentyneet. Tällä hetkellä on tilauksessa kaksi kirjaa. Seutukirjaston avulla pystyn lainaamaan myös mökkipaikkakuntani kirjastosta.
Katselin omaa lainaushistoriaani, jota on kerätty sivun mukaan vuodesta 2018 asti. Lainauksia minulla oli 1884. Siinä on osittain kumppanin lukemia kirjoja ja katselukirjoja. Katselukirjat ovat harrastuksiini liittyviä esim puutarha ja liikuntakirjoja. Aikamoinen määrä kuitenkin. Moni ihminen ei lue melkein mitään.
On sääli, että moni kirjasto on vain tilattujen kirjojen hakemista varten typistetty tila. Pienet kirjastot on lopetettu. Ei ihme, että lukutaito on huononemaan päin.
Omistakin kuvastoista löytyy yllätyksiä. En muistanut, että olen lukenut yhden lasten runoni videolle.Se on ensimmäisestä kirjastani Kissanunta. Ehkä en ole paras lukija muille, mutta itselleni paras ja ehkä kauan sitten lapselleni, jolle luin paljon.
Mökille mennään yleensä monta kertaa kesässä jos ei olla siellä koko kesää. Me emme ole. Melkein joka kerta voi olla kaaosta. Toisinaan kun menee ihan hyvin, silti takaraivossa jyskyttää, mitä olen unohtanut. Aina yleensä unohtuu jotain, vaikka tavarat laittaisi edellisenä päivänä valmiiksi.
Se voi olla ruokiin tarvittava ainesosa tai joku muu tärkeä. Kaikki kotona oleva pitää käydä läpi. Pakastimen ja jääkaapin ovet pitää tarkistaa. Valot pois vessasta, ikkunat kiinni. Yhden kerran meiltä jäi takaovi auki kolmeksi päiväksi. Onneksi kissan häkki oli lukossa, jonne ovi vie.
Moka on kuulemma lahja, mutta ei näissä asioissa. Kahvinkeittimen takia ollaan palattu varmistamaan. Ihan turha homma, sehän sammuu jonkin ajan kuluttua.
Kissaa ei olla unohdettu ottaa mukaan, vaikka haluttaisi, se kun ei pidä autoilusta. Kaikki mahdollinen tulee koppaan. Oksennuksesta ulosteeseen. Haju on välillä melkoinen. Eläinlääkäri väitti kissan tottuvan autoiluun. Nyt on mennyt 10 vuotta, ei ole tottunut.
Sen tiedän, ettei minusta tule alkoholistia. Marketissa edellisenä päivänä ajattelin ostaa pari tölkkiä olutta. En muistanut, korjasin asian lähikaupassa. Seuraavana aamuna matkalla mökille, en ollut huomannut ottaa niitä jääkaapista mukaan. Vichypullot tuli sentään mukaan.
Onneksi käymme mökillä vai kesäkauden. Saa rauhoittua kotona. Sielläkin välillä unohtelee, mutta ei ole niin pitkä matka hakureissulle.
Herttainen, surullinen ja vähän väkivaltainenkin tarina vanhenemisesta ja parisuhteesta. Alma on jäänyt yksin ja alkaa keriä elämäänsä, sen minkä muistaa. Vanha, yksinäinen ja pelokas. Ane Riel on kirjoittanut sydämeen käyvän kertomuksen Almasta ja hänen miehestään kelloseppä Otosta.
Kirjasta käy ilmi, että Otosta tulee vanhetessaan vihainen vanha mies. Alma koittaa selvitä. Dementia tappaa vähitellen. Alma saa vielä pieniä onnenhetkiä ennen kuolemaa.
Olisi mielenkiintoista tietää miksi toiset ovat iloisia loppuun saakka ja toiset eivät. Tässä kertomuksessa ei ole muita ulkopuolisia, jotka välittäisivät, kuin naapurin pieni poika, joka tuo ilonhetkiä Almalle.
Suosittelen lukemaan kaikkien, joilla on vanhemmat tai ovat itse vanhoja.
Tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa täydellisesti. Toivoa voi aina. Rauhallisempaa maailmaa, täysipäisiä johtajia, viisautta talouden eteenpäin viemiseksi, luonnon suojelua ja montaa muuta asiaa. Lista on loputon, asiat vain muuttuvat vastaajan mukaan.
Joku kokee pörssin paksuuden antavan kaiken, toinen taas kaipaa saavansa vatsansa täyteen edes joka toinen päivä. Kaikki maailman ihmiset elävät epävarmaa aikaa. Sodan uhka saa lähialueilla tekee elämän haavoittuvaksi. Toiset uskaltavat elää niin kuin ennenkin. Ei piiloutuminen paljon autakaan. Pommi voi osua suoraan kotitaloon, kuin nyt Ukrainassa.
Toivon totisesti, ettei meidän pienenä maana tarvitsisi joutua sotaan niin kuin aikaisemmat sukupolvet.
Ensimmäinen kirja sarjasta, Alec. Olen lukenut kaikki Arttu Tuomisen kirjat, enkä silti tiennyt mihin tämä kirja minut vie. Ollaan pysytelty paljon Porin seudulla ja kyllä tästäkin ainakin yhden henkilön kytkös löytyy Porista. Tämä vie kauas Lappiin, Sallaan, jossa ollaan rajavartioiden töiden tuoksinassa ja salakuljetuksessa. KIrja on mielestäni yllätyksellinen ja vauhdikas.
Pääosassa ovat rajavartija Sami Aho ja hänen perheensä. Erityisesti tytär Liina Aho, joka omaa erityisiä taitoja. Hän ei ole mikään tavallinen tytär.
Huumeita, murhia ja petoksia sisältävä kirja voisi olla kansainvälistä rikoskirjallisuutta ja sitä se voi ollakin. Hyviä kirjoja ei ole koskaan liikaa.
Kirja on siis ensimmäinen osa trilogiasta. Odotan jännutyksellä seuraavaa kirjaa. Pitääpä laittaa rilaukseen. Tätäkin kirjaa odotin kauan ennen kuin sen käsiini sain.
Rikoskirjallisuudesta pitäviä pidetään välillä outona. Pelkät rakkausromaanit eivät minua kiinnosta. Dekkareista ja rikoskirjallisuudestä löytyy kaikkea romantiikasta murhaan. Kaikki ne ovat ihmisen tunteita.
Valikoivana penkkiurheilijana seuraan vain yleisurheilua ja hiihtoa. Pidän melkein vain yksilöurheilusta. Osa urheilulajeista on jo kalastettu maksullisille kanaville. Niitä näytetään väläyksittäin Urheiluruudussa. Kaikki nettimaksut on jo hilattu niin korkealle muutenkin, ettei tavallisella (lue köyhällä ) ole varaa laittaa enempää maksukanaviin. Varsinkin, kun niissä näytetään suurin osa sellaisia lajeja joita en seuraa. Esimerkiksi jalkapalloa en ole seurannut moneen vuoteen. Tulokset luen lehdestä.
Hyvät selostajat on yksi asia, joka tekee katsomisesta tai kuuntelemisesta nautittavaa. Yleisesti seuraan Ylen kanavia, joista löytyy hyviä selostajia. Johannes Oikarinen on selostaja, jonka selostusta kuuntelee mielellään. Hänellä on tilanne ampumahiihdossa hallinnassa koko ajan, eikä hän löpise turhia. Kun mukana on vielä on kommentaattorina Kaisa Mäkäräinen niin kilpailua on ilo seurata.
Useat haluavat kuunnella aina Antero Mertarannan selostusta, mutta mielestäni hän on liian monisanainen. Koitin katsella yleisurheilun lähetystä Timanttiliigasta. Ei sitä räpätystä kestänyt kuunnella, kun kommentaattorina oli vielä Evilä. Molemmat ovat varmasti asiantuntijoita, mutta televisiosta näkee välillä paremmin, mitä selostuskopista. Varsinkin jos ne selostetaan monitorista katsomalla.
Kimmo Porttila selviää ihan hyvin ja moni muukin. Toisinaan selostajat ja kommentaattorit puhuvat muista asioista, kuin selostavat liikuntatapahtumaa.
Nyt ei kai ole vielä ratkaistu kuka näyttää milloinkin cup-kisoja hiihdossa. Vai kahmiiko Viaplay kaikki. No, vielä sentään saadaan katsoa EM, MM kisoja ja Olympialaisia ilmaiseksi pelkän tv- veron hinnalla.
On aina hienoa löytää uusi dekkarin kirjoittaja. Sarja alkoi kiinnostaa heti ensimmäisestä osasta. Kyseessä on Anne Mette Hancock. Tämä on hänen ensimmäinen dekkarinsa. Ja minun ensimmäinen tutustumiseni hänen tuotantoonsa, eikä varmaan viimeinen. Tämä oli niin mukaansa tempaava. Kaksi seuraavaa on jo lainassa. Niitä on pakko ottaa useampi kerralla koska nykyään melkein kaikki kirjoittavat sarjoja. Pystyy ne kyllä lukemaan erillään. Niissä kuitenkin palataan aikaisempien kirjojen tapahtumiin.
Journalisti Heloise Kaldan on pääosassa, tietysti poliisin kanssa. Konstaapeli Erik Schöfer on hiukan sivuosassa, mutta tärkeä kuitenkin. Oli mielenkiintoista, että murhan syypää oli jo tiedossa, mutta karkumatkalla. Murhaajaa etsittiin, mutta myös syytä murhaan.
Hancock on tanskalainen kirjailija ja toimittaja. Kenties hän on halunnut pääosaan toimittajan, koska tuntee sen työn.
Totuutta haettiin monelta suunnalta, lapsuudesta saakka. Useimmiten murha tai tappo tehdään pikaistuksissa. Tämä ei ole sellainen tapaus. Kostosta enemmänkin on kysymys. En halua juonta keriä auki, se on lukijan tehtävä. Odotan innolla seuraavan kirjan aloittamista. Vaikka on hienoa löytää uusi kirjailija tai uusi sarja . Saman henkilön juttua ei kuitenkaan halua lukea kymmeniä. 5-6 kirjaa samaa henkilökaartia on tarpeeksi. Olen usein jättänyt sarjan loppuosan lukematta kun päähenkilöihin kyllästyy.
Olen ollut onnekas sen suhteen, etten ole kenenkään omaishoitajaksi joutunut. Kaikki vanhemmat läheiseni ovat kuolleet pois lyhyiden sairauksien jälkeen. Sitä toivon omaltakin kohdalta. Olisi vihoviimeistä joutua toisten hoidettavaksi ja siirrettäväksi milloin mihinkin pois tieltä.
Parasta olisi pysyä hyvässä kunnossa sen aikaa mitä elää, pystyisi huolehtimaan itsestään ja asioistaan. Ihanne olisi jos kuolisi kodin eteiseen jalat kohti ulko-ovea. Ei tarvitsisi tehdä muuta, kuin kantaa pois.
En tiedä onko asiat politiikan suunnasta kiinni, ettei heikompia auteta eikä huolehdita. Mielestäni kuuluisi olla ajatuksena, ettei ketään jätetä ilman hoivaa. Sodan jälkeenkin haettiin ja haetaan oman maan sotilaat ja haudataan oman maan multiin.
Miksi nyt ei haluta sijoittaa vanhenevaan kansanosaan. Toivoisin enemmän kuntouttavaa toimintaa vahuksille. Työpaikoilla, ainakin aiemmin, pääsi 5 vuoden välein perustarkastukseen. Eläkkeellä olevat eivät pääse jos eivät ole aktiivisia ja ota yhteyttä terveyshuoltoon. Se on tosin monelle niin hankalaa, jos tai kun ei osaa käyttää nettiä. Sekään ei ole pelkästään vanhusten huoli. Monet nuoremmatkaan eivät osaa tarpeeksi hyvin käyttää tietokonetta.
Kaikein helpoin olisi toimia menemällä paikalle ja jonottaa asiointia. Siihen ei kai ole enää paluuta. Oliko sen suhteen asiat paremmin?
Markus Leikola, Sakean veren vuosi paneutuu Sisällisodan tai valkoisten Vapaussodaan aikaan. Kertomus kertoo tavallisten ihmisten ajatuksista, teoista ja tunteista. Se on ollut aika, joka oli epäselvää ja rankkaa aikaa.
En ole lukenut Leikolan kirjoja aikaisemmin. Tämä oli vahvaa tekstiä. Kumpikin osapuoli kärsi tapahtumista. Yksittäinen ihminen on heikoilla, oli päättäjiä kumpi puoli tahansa. Sinne mentiin mihin käskettiin ja tehtiin mitä käskettiin. Kostonkierteeseen joutui jokainen.
Sotia muistellaan monta vuosikymmentä. Silti niistä perhetasolla vaietaan, niin kuin tapana on Suomessa. Kaikilla oli siinäkin sodassa omaisia tai ainakin läheisiä. Julmaa ja veristä aikaa. Sattuman varaisesti saattoi joutua vangiksi tai tapetuksi.
( Oman isäni isä oli Vapaussodan invalidi ja isäni äidin isä kuoli Viipurin vankileirillä punaisten puolella. Koskaan en kuullut heidän puhuvan sodasta tai menetetyistä)
Tosiasioista ja historiallisesta totuudesta en tiedä, mutta on hyvä lukea mitä voisi tapahtua, kun veli sotii veljeään vastaan.
Maaseudulta on kaikki palvelut on hävitetty. Nyt tuntuu kaupunkien laidoilla olevan sama juttu. 5 - 7 km kaupunkien keskustasta asuvilla, joillakin ainakin, alkaa olla vaikeuksia tavallisten arkiasioiden kanssa. Kaupassa käynnit esim.. Kaikki on purettu ja peruttu. Ne joilla on autot pystyvät kulkemaan pitempiäkin matkoja.
Olen asunut tässä asunnossa yli 20 vuotta ja sinä aikana on täältä hävinnyt kauppa, koulu, kirjasto, raha-automaatti, postilaatikot ja posti.
Kauppatavaroita tarjotaan tuotavaksi robokuljetuksella, jonka matkan pituus ei voi olla enempää kuin n.3 km. Lisärahaa tämäkin kuljetus vaatii ja tietenkin tilaus tehdään netissä. Olen huomannut markettienkin tarjoavan kotiinkuljetusta. Siinäkin on tietysti kuljetusmaksu. Ne kenellä ei ole autoa joutuvat suunnittelemaan ostosten haun, millä pystyisivät tuomaan tavarat. Joku käy taksilla, toiset polkupyörällä. Linja-auto on yksi vaihtoehto.
Ne kenellä auto on, eivät mene lähimpään kauppaan vaan karauttavat automarkettiin, mistä voi tuoda muutkin tarvittavat asiat.
Jos laittaa harpin keskustan kohdalle ja piirtää ympyrän 5 km säteellä voi katsoa kuinka monta palvelupaikkaa löytyy. Se on yrityksille kannatuskysymys. Kauppa on keskittynyt muutamalle toimijalle, joiden pitäisi saada aina vain enemmän.
Kirjat alkavat olla ongelmajätettä. Lainaan itse luettavani enimmäkseen kirjastosta, mutta jotenkin vain kirjat kokoontuvat omistukseeni. Säilytän ja keräilen niitä omaksi ilokseni. Toisinaan on luovuttava joistakin, silloinkin katson vielä pitkään ennen kuin vien pois. Niitä on säilötty kaappeihin, hyllyihin, varastoon, aittaan ja aitanvintille. Kirjat ovat mielestäni kauniita vanhanakin. Joskus niitä on mukava selata. Tietokirjoistakin löytyy vielä tietoa, ehkä vanhaa, mutta kuitenkin. Tietokirjasarjoista osa on vaan pelastettu hävitykseltä.
Arvokkaita kirjani eivät ole, kuin minulle ja ehkä puolisolle. Niitä on haalittu kirpputoreilta, sukulaisten luota, kirjastojen poistoista ja omista ostetuista ja lahjaksi saaduista. Kirjat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Ne ovat turva ja suoja ulkopuolta vastaan.
Välillä täytyy kiertää kirjamyynnit kaukaa, ettei taas kassi ole pullollaan kirjoja. Yhdestä huutokaupasta toimme kottikärryllisen kirjoja mukanamme. Välillä se ärsyttää itseäkin. Olen ehkä hamsteri luonnoltani. Voi näillä ehkä kerran saunan lämmittää. Tosin siihen ei ole tarvetta. Polttopuita on enemmän, kuin kirjoja. Se on kuitenkin eri juttu.
Kirjasarjoja myytiin vielä vuosikymmeniä sitten paljon ja meille niitä sarjoja tuli joitakin. Tallellahan nekin ovat.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
